Lähtö kotiin

Aamiainen hotellilla tuttuun tapaan. Pakkaamista. Kahvinkeittoa – amerikkalaissa pikkuhotelleissa on lähes kaikissa pieni kahvinkeitin huoneessa. Sillä on kiva keitellä kahvia.

Yhdentoista maissa olimme kaikki valmiina hotellin aulassa ja pihalla. Tilasin XL-überin ja koska en osannut tilata kahta, niin Jenna tilasi toisen ja lisäksi respa tilasi "oikean taksin".

Yllättäen oikea taksi oli lopulta kaikkein halvin!

Lentokentällä heitimme viimeiset hyvästit. Route 66 -matka kovin mukavan Boys Kotoo -ryhmän kanssa on päättynyt.

Kiitos kaikille!

Venice

Viimeinen kokonainen päivä Amerikassa oli jälleen vapaapäivä. Jokainen sai olla ja mennä ihan halujensa mukaan. Osa kävi Universal Studioilla, Jenna kävi shoppailemassa, osa kävi rannalla, Venice Beachillä, niin myös minä, ja joku teki varmaan jotain muuta.

Itselläni aamupäivä ja iltapäivän alku meni sähköpostirästien kanssa. Iltapäivällä sitten lähdin kävelemään rantaan ja tarkoitus oli kävellä rannalla, mutta siellä oli varsin kova ja kylmä tuuli. Niinpä vain poimin pokemonnit ja palasin Washington Avenuelle, jonka rantapäässä on paljon hauskoja baareja.

Margarita-baarissa päädyin lopulta nappaamaan 32 unssia (9,46 dl) Jalopeno Margaritan (listassa Diablo) ja jälleen surullisen suuren Natchos Mutchos. Margaritassa oli sopivasti poltetta: maistui, muttei häirinnyt Margaritan ominaismakua.

Hotellille palatessani suurin osa oli terassilla pulisemassa. Liityin joukkoon ja kokeilin myös terassin jacuzzia – emme kuitenkaan tienneet, että siihen saisi poreitakin. Vesi oli mukavasti 39-asteista.
Enemmistö kävi syömässä läheisessä panimoravintolassa. Minä sulattelin natchoja hotellihuoneessa.

Mutkatietä Santa Monicaan

Barstow tarjosi munakokkelia ja pekonia – ihan ok siis. Pyörillä ja liikkeellä olimme jälleen etuajassa. Tämä ryhmä on täynnä kunnon suomalaisia.
Ajoimme tietä 15 aina tielle 2 johtavalle tielle asti. Siellä tankkasimme.

Tie 2 osoittautui uskomattoman hienoksi vuoristotieksi. Aikamme ajettuamme vastaan tuli puomi ja kyltti: "ROAD CLOSED". U-käännös ja takaisin edeltävään tienhaaraan.

Sieltä matka jatkui ensin vuorelta alas, sitten hiukan suoria yllättäen olimme karun kauniilla täydellisellä asfaltilla tehdyllä mutkatiellä vuoristossa. Tajusin jo ajaessani, että tämä tulee olemaan tämän vuoden paras tie, paras moottoripyörän ajokokemus vaikka alla on harrikka. Harrikalla ajetaan pystyasennossa, mikä löysästä putputuksesta huolimatta sopii hyvin maisemien ihailuun.

"Angeles Forest Highway" yhtyi lopulta takaisin tiehen 2, jota jatkoimme alas moottoritie 210:lle ja 10:lle.

Tie 10 menee kätevästi suoraan Santa Monican laiturille, jossa sijaitsee virallinen "End of the Trail" -kyltti. Ajoimme puiselle laiturille parkkiin ja kävelimme laiturin päähän kuuntelemaan Lanan lumoavaa laulua.
Majoituimme Jolly Rogeriin Marina Del Rayssä. Palautimme pyörät EagleRiderin toimipisteeseen lentokentän kupeessa. Ja palasimme Überin kipailijalla Lift-palvelulla hotellille. Pian hotellilla oli bileet käynnissä.

Kävimme syömässä aivan erinomaisen hyvää ruokaa tarjoilevassa 26Beach-ravintolassa. Nautimme jälkiruokahuomat Rat Loungessa ja lopulta bileet jatkuivat jälleen hotellilla. Boys Kotoo -porukka osaa pitää hauskaa ja on silti aina aamulla ajoissa!

Kuolemanlaakso

Viimeisen yön Las Vegasissa tuhosi 4.30 aamuyöllä tullut palohälytys. Huoneessa sai olla, mutta ujellus ja ohjeita antava naisääni toistivat viestiä tauotta. Kun vaara lopulta oli ohi toisti samainen naisääni asiaa ainakin kymmen kertaa. Sain uudestaan unta vasta kuuden jälkeen.
7.30 olimmekin jo hotellin buffet-aamiaisella ja yhdeksältä jo pyörien päällä. Olimme saapuneet hotellille etelästä Strippiä pitkin, joten oli luontevaa lähteä pois Strippiä pitkin pohjoiseen. Hiukan ennen Stratosphereä käännyimme motarille.
Jotenkin, siis hienosti, ryhmä pysyi kasassa moottoritieramppien spagetissa jota jatkui parikymmentä mailia. Lopulta olimme tiellä 95 pohjoiseen.

Beattyssä nautimme maukkaat oluet paikallisessa saluunassa.

Beattystä jatkoimme Rhyolite aavekaupunkiin, jossa ihmettelimme pulloista tehtyä taloa ja omintakeista museota.

Seuraavaksi alkoi laskeutuminen Kuolemanlaaksoon. Ilma lämpeni metri metriltä ja kuumimmillaan hipoi neljääkymmentä Celsius-astetta vaikka sää oli pilvinen.
Furnance Creekissä maksoimme kansallispuistomaksun ja nautimme oluet. Moista keidasta on syytä tukea.

Sieltä matka jatkui Artist Driven kautta Badwaterille. Badwater on 85,5 metriä merenpinnan alapuolella – maailman alhaisin paikka. Se on suolajärven pohjimmaisin kohta, jossa oli jopa hiukan vettä.

Badwaterin jälkeen oli pitkä matka ensin suolajärven vieressä, sitten vuoria ylös ja vuoria alas, kunnes olimme jälleen isommalla tiellä ja bensa-asemalla. Maisemat olivat vaikuttavia ja me uupuneita.

Matka jatkui vielä tunnin isompaa tietä. Pidimme Bakerissa kauppatauon. Viimeinen tunti oli valtatietä, mutta haasteena oli kovahhko vastatuuli, joka heitteli meitä erityisesti rekkaautoja ohiteltaessa. Ainakin pysyimme hereillä.
Hotellilla olimme sen verran myöhään, että päivälliseksi valikoitui pizza. "Route 66 Pizza Palace" oli sekin menossa kiinni, mutta he myivät meille mukaan noin 21 pizzaa. Odotimme pizzoja alle puoli tuntia, joten sanoisin pizzerian suoritusta melkoisen hyväksi.
Maukkaat pehmeäpohjaiset pizzat pistimme poskeemme hotellin aamiaisaulassa.

Las Vegas

Lepopäivänä Vegasissa kaikki menivät omille ja paljolti samoille teille: aamiaiselle, kävelemään kaupungille, uima-altaalle. Kaikki kuitenkin hieman omissa järjestyksissään ja pariskunnat paljolti pariskuntina.

Minä nukuin pitkään ja siirryin sitten hoitamaan sähköposteja, kirjoittamaan blogia ja sen sellaista rästiä. Iltapäivällä kolmen aikoihin siirryin lukemaan altaalle ja siellä oli osa porukkaa, osa lähti, osa tuli ja niin edelleen. Minä nesteytin itseäni vilvoittavilla litran allasjuomilla Pina Colada, Long Island Ice Tea ja Mojito. Olivat aika mietoja. Illalla tein itselleni soittolistan pitkää ajopäivää varten ja unohdin tyystin tämän blogin. Lepopäivä on lepopäivä.

Las Vegasin olen nähnyt ja jotenkin en tunne sen muoviseen maailmaan minkäänlaista vetoa. Vaatinee vielä muutaman totuttautumiskäynnin ennenkuin keksin mitä siellä voisi tehdä.

Las Vegasiin

Williamsin aamiainen oli tuttu. Ainoastaan kahvi oli lämmintä. Puuro ja paahtoleipä piti lämmittää itse. Jugurttia oli, vohveleita ei. Aamiaisen jälkeen osa porukasta kävi tutustumassa läheisiin buutsi- ja Route 66 -rojukauppoihin. Olimme jälleen hyvissä ajoin liikkeellä.

Matka etenkin mukavasti valtatietä. Seligmanissa oli luonnollinen taukopaikka, onhan siellä oikea Route 66 -rysä. Seligmanista lähti myös valtatiestä erkaantuva jakso Route 66:tta, joka osoittautui maisemiltaa yhdeksi hienoimmista pätkistä.

Lyhyt tauko Peach Springissä ja tankkaustauko aidolla 66-asemalla Kingmanissa, kohdassa, jossa jätimme myös jäähyväiset Route 66:lle. Matka jatkui pohjoiseen tietä 93 kohti Las Vegasia.

93:lla pidimme kuvaustauon hiukan ennen Hoover-patoia ja Hoover-padolla olikin sitten pidempi ja kuumempi tauko. Lämpötila oli jo reilusti yli 30 astetta (Celsius).

Padolta olikin enää 30 mailia Luxor-hotelliin Las Vegasin Stripille. Pyörät parkkiin ja laukkujen kantoa ajopuvuissa ohi uima-altaiden ja läpi käsinon hiestä märkinä, kohtuullisen hidas, mutta kohtelias check-in ja takaisin kasinon läpi hisseille.

Luxor on pyramidin muotoinen hotelli. Pyramidi on ontto, huoneet ovat vinoilla seinillä, nurkissa kulkevat vinot hissit ja luhtikäytävät pyramidin sisällä ovat pitkät. Erikoisuuden tavoittelussa ollaan täällä aika pitkällä, mutta kaikki muu onkin ihan samanlaista kuin kaikissa muissakin Las Vegasin hotelleissa eli erilaisia ravintoloita ja järjetön määrä yksikätisiä rosvoja, jotka tyhjentävät huomaamattoman nopeasti taskut käteisvaroista. Seteli rosvoon, pari vetoa ja rahat ovat poissa – nopeaa ja kätevää.

Muutamat meistä kävivät pulahtamassa ja drinksuilla uima-altaalla ennen illallista. Söimme hotellin buffetissa ja otimme myös buffet-juomat. Buffet oli verrattain edullinen, monipuolinen ja laadukas.
Ruoan jälkeen kävelimme Strippiä hiukan pohjoiseen välkettä ihmetellen. Hiukan ennen Stripin vilkkainta osuutta käännyimme takaisin, siis ne, jotka vielä olivat pysyneet kasassa. Meillä oli vaikeuksia löytää tienylityssilloille, sillä risteyksessä oli remonttia ja hotellien sisällä oleville pois johtaville portaille ei luonnollisestikaan ollut minkäänlaista opastusta.

Jyrkin ja Jennan kanssa kävelin vielä puolilta öin viereiseen Mandala Bay -hotelliin ja takaisin Las Vegasin ihmeitä päivitellen.

Grand Canyon

Wigwam Motel ei tarjoa aamupalaa, joten olimme jo aamukahdeksalta liikkeellä. Ajoimme reilut 50 kilometriä, tankkasimmekin välissä ja pysähdyimme Winslow'ssa syömään aamiaista hienoon "The Turquoise Room" -ravintolaan.

Vastapuristettu appelsiinimehu, ravintolan oma kahvi ja valitsemani "The Boilerman" olivat kaivattua vaihtelua kertakäyttöasioihin ja pikapuuroihin. Sattumalta ravintola oli hotellin ravintola ja La Posada -hotellillakin on historia... (kuten Wigwamilläkin)

Matka jatkui päätietä ja seuraava tauko oli Vaahterakanjonilla. Sieltä pieni pätkä vanhaa 66:tta ja keulat kohti pohjoista. Puuskainen ja voimakas tuuli teki ajamisesta odottamatonta. Viimeinen tauko ennen kääntymistä tielle 64.
64:llä maisemat alkoivat nopeati muuttua ja näkökenttään ilmestyi kanjoneita. Muutaman kuvaustauon jälkeen olimme Grand Canyon National Parkin portilla ja pääsimme nauttimaan kansallispuistojen ilmaisesta viikosta eli pääsymaksutta sisään.

Desert View'llä vietimme vajaan tunnin. Matka jatkui kanjonin eteläreunaa pitkin ja pysähdyimme lähes kaikille näköalapaikoille, joita olikin ihan riittävästi.
Lopulta olimme kaikki vierailijakeskuksessa tien toisessa päässä. Siellä nautimme vielä viimeiset näköalat.
Ajoimme suoraa tietä bensa-aseman kautta suoraan hotellille, suihkuun ja syömään vastapäiseen ravintolaan, jonka ruoasta ryhmä piti ainakin kehuista päätellen. Americas Best Value Inn hoiti majoittautumisen todella nopeasti. Myös sijainti on erinomainen ja henkilökunta eli yksi nuori tyttö on iloinen, fiksu ja avulias.

Lopuksi nautimme kevyen illallisen.