Ajoimme routelle, 96:tta Carthageen, jossa pidimme kahvitauon, sitten Webb Cityn läpi Galenaan ja koukkaus museoidun Marsh Arch -sillan kautta – aina vanhinta linjausta noudattaen.
tauolla Baxter Cityssä Raja huomasi unohtaneensa käsilaukkunsa Carthageen. Pohdintahetken jälkeen lähdin Matin ja Raijan kanssa sitä hakemaan. Muu porukka menisi omin nokkinensa tapaamispisteeseen "Nowhere on Route 66".
Ajoimme haipakkaa pääteitä pitkin Carthageen, josta Raija nappasi laukun "Mother Road Coffee" -kahvilasta ja ajoimme tapaamispisteeseen. Minulle oli suorastaan rentouttavaa päästellä 150 kilometriä pääteitä ilman letkaa David Bowiea kuunnellen.
Tavatessamme erinomaista kotitekoista kioskiruokaa tarjoilevassa Nowheressä kello oli jo ehtinyt iltapäivään ja matkaa oli taitettu vasta kolmannes.
Siirryimme maksulliselle motarille. Ensimmäiselle moottoritiepätkälle tulli oli tullut maaliskuun alussa. Minä maksoin, vihreä valo syttyi ja ajoin parkkiin. Seuraavaa maksaessani huomasin, että siitä saa kuitinkin ja kenties sitä voisi tarvita. Neljä lisää meni hyvin, mutta sitten jokin meni sekaisin, eikä vihreä valo enää syttynyt vaikka kuinka syydimme kolikoita koneeseen.
Soitin vikailmoitukseen ja sieltä luvattiin, ettemme saisi sakkoja, emmekä ainakaan vielä ole saaneetkaan, mutta ehkä lähettävätkin ne suoraan EagleRidersille.
Porottelimme Tulsasta ohi ja noin 80 mailin päässä Oklahomasta siirryimme jälleen routelle. Perillä keskellä Oklahomaa olimme seitsemän maissa.
Illallisen päätimme syödä hotellilla. Tämä oli ensimmäinen hotelli, jossa se olisi mahdollista. Ravintolaa pyörittivät neljä tummaa kouluttamatonta nuorta. Ensin minulle esiteltiin menua, sitten kerrottiin, että tänään olisikin vain lyhyempi baarimenu (natchot, hampurilainen tai kanansiivet). Baarimenu kelpasi ryhmälle kun kerroin, että baarissa on juomat puoleen hintaan.
Nuorten rankalla iltaurakkalla oli vaikutus aamuumme, sillä he olivat päättäneet jäädä nukkumaan ja jättää aamiaiskattauksen väliin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti